Eilen olin saarnamassa Petterinmäellä. Petterinmäki on pieni kylä Vöyrin ja Härmän rajalla, olin siis kotikunnassani kun siellä olin, Vöyri kun on nykyään osa Maksamaata… : )
Kokous jossa olin mukana oli niin sanottu kotikokous, ja mukana siellä oli myöskin venäläiskarjalan helluntaipastorin vaimo ja hänen CP-vammainen poikansa.
Poika oli pahasti vammainen, hänet piti hoitaa kuin vauva vaikka oli jo ulkonäöstä päätellen kahdeksan tai yhdeksänvuotias.
Esirukouksen aikana äiti toi poikansa esirukoiltavaksi (Tulivatko nyt kaikki eri päätteet ja kirjaimet oikealle kohdalle, kyllä se on hankala, täma suomenkieli…) ja rukouksen aikana aavistin kuinka Herra sanoi minulle: ”Minulla on monta tällaista lasta! Lapsieni eivät osa henkisesti kävellä, he istuvat tai makaavat halvaantuneina kun olisi aika toimia, he eivät kuule eivätkä ymmärrä ääntäni, he eivät näe henkinen todellisuus. He pelkäävät sitä, missä ei ole vaara, ja eivät osaa pelätä sitä, missä todellinen vara piilee. Minulla on niin monta tällaista lasta…”
Me säälimme tällaista lasta. Ja pidämme itseämme terveinä ja täydessä kunnossa. Mutta jos totuus onkin toinenlainen? Jos minä tai sinä sattuisi olemaan yksi näistä, joista Herra sanoo: ”Minulla on niin monta tällaista henkisesti kehitysvammaista lasta”?
Häneen lapsiaan me silti olemme, ja ottakaamme vastaan tämän totuuden, muuten emme uskalla nähdä mikä me tänään olemme, ja kuinka pahasti tämä poikkeaa siitä, mikä olemme kutsutut olemaan.
Ja ennen kuin me sen näemme, muutosta ei ole odotettavissa, sillä vain totuus tekee vapaaksi, ja vain totuus saa meidät etsimään muutosta.