Synnyin Raippaluodossa – siitä on jo 64 vuotta. Asuimme niin pitkälle länteen kuin Suomessa yleensä pääsee, aivan saaren länsipäässä, ja se oli ihana paikka pojalle kasvaa! Siellä oli kaikki, minkä tarvitsin, tai ainakin siltä tuntui. Yksi kuitenkin puuttui: siellä ei asunut suomenkielisiä. Olin muistaakseni jo kaksitoista vuotta vanha, kun ensimmäisen kerran kuulin jonkun puhuvan suomea.
Tämän seurauksena olen nyt aikuisena kovalla työllä – mutta valitettavasti ei niinkään kovalla tuloksella – yrittänyt oppia puhumaan suomea, mutta vierasta kieltä ei aikuisena kunnolla opi, jos nyt ei satu olemaan kielinero, ja sellaista nerokkuutta ei minulle ole annettu.
Olen kuitenkin oppinut kuunteleman sujuvasti, ja tulen kyllä muutenkin toimeen suomenkielellä – ainakin niin kauan kuin kieliopillista täydellisyyttä ei vaadita!
Kotini oli hyvä, mutta ei mitenkään uskovainen. Isäni oli menettänyt uskonsa sodassa, se vähä mikä hänellä nyt oli, ja äiti ei näistä asiosta puhunut, vaikka olen nyt myöhemmin ymmärtänyt että hän kyllä jo silloin ajatteli uskonasioita.
Kävin rippikoulua, kaikkihan niin tekivät tuohon aikaan, mutta en muista siitä mitään muuta kuin että sain kerran jälki-istunnon, kun olin eräänä kauniina päivänä myöhästynyt jokaisesta oppitunnista.
Juhannuspäivänä pääsin ripille, ja saman iltana lähdin tansseihin ja vedin pää täyteen. Niin että se siitä, kai ajattelin…
Muutin pois kotoa setsemäntoistavuotiaana. Olin lopettanut koulukäynti jo viisitoistavuotiaana, ja olin jo ehtinyt tehdä metsätyötä kaksi vuotta kun lähdin. Sain työtä hitsarina Vaasan Wärtsilässä, muutin asumaan Wärtsilän poikamiesasuntoihin, ja olin tyytyväinen elämääni. Kävin töissä päivisin, kapakassa iltaisin ja kaduilla öisin, ja vietin kai aika ”normaalia” suomalaisen poikamiehen elämää.
Silloin jouduin myöskin niin sanotun kielikylpyyn, minut laitettiin nimittäin sellaiseen työvuoroon missä ei ollut kun parikymmentä suomenkielistä ja sitten minä. Ei ole kiva istua hölmönä ja kunnella muiden puheet ja naurut, kun ei ymmärrä sanakaan siitä mitä puhutaan! Olisivat vaikka voineet viedä torille ja myydä, en olisi tiennyt mitä tapahtui…
Kun olin ollut siellä puoli vuotta tuli uusi kaveri minún työvuorooni. Hänellä oli pitkä tukka ja pitkä parta, oli juuri päässyt vankilasta, pelastunut, ja nyt hän ei osannut puhua muusta kuin Jeesuksesta. Niinpä hänet pian sanottiin varajeesukseksi…
Jostain syystä hän valitsi minut pääkohteeksi. Sanoi itse jälkeenpäin että Herra oli vain johdattanut niin selkeästi… Pari kerta viikossa hän tuli todistamaan minulle. Puhalsin norttisavua sen naamaan ja käskin painua siihen kaikista kuumimpaan paikkaan, mutta ei se auttanut, parin päivän päässä hän oli taas asialla.
Lopulta sovittin että tulisin hänen kirkoonsa yhden kerran mukaan. Aioin sillä päästä hänestä eroon. Jos hän saisi omin silmin nähdä, että en yhtään piittaa koko asiasta, hän varmaan jättäisi minut rauhaan, ajattelin, ja niin hän myöskin lupasi.
Kaikista kokouksista minne hän olisi voinut minut viedä, hän vei minut Vaasan helluntaiseurakunnan rukouskokoukseen, eräänä talvisena marraskuun iltana vuonna 1973. Minä kun olin käynyt muutamassa luterilaisessa jumalanpalveluksessa, ja siellä nukkunut suurimman osan ajasta, ja se oli koko minun kokemukseni kristityistä kokouksista!
Kun porukka siellä pääsi vauhtiin meikäläinen rupesi jo katsoa hätäuloskäyntiä, luulin nimittäin heitä kaikkia toivottomiksi höyrypäiksi.
Silloin mies tuli luokseni, laski käteensä minun olkapäälleni, ja rukoili lyhyesti että Herra pelastaisi tätäkin eksynyttä lammasta. Ja niin Herra teki! Olin kun olisin jäänyt junan alle. Pyhä Henki tuli sellaisella voimalla, että en hetken aikaa tiennyt mistään mitään, tiesin vain että jotain yliluonnollista, ylivoimasta, ylen lämmintä ja täynnä rakkautta oli siellä ja kosketti minua. Tein uskonratkaisuni siellä paikalla, tietämättä mitä uskonratkaisu edes oli….
Viime syksynä marraskuussa olin jo seurannut Jeesusta neljäkymmentäviisi vuotta, Herralle kiitos!
Sain kutsumukseni tulla Sanan julistajaksi kun olin ollut uskossa viitisen vuotta.
Yritin valmistautua tehtävään monella tavalla, luin paljon Raamattua ja hengellisiä kirjoja, otin virkavapaata ja lähdin vaimoni kanssa raamattukouluun Ruotsiin, ja rukoilin että Herra avaisi minulle ovet. Ja mikään ei tapahtunut.
Kului viisi vuotta, ja vielä istuin poltamassa hitsauslankaa joka päivä.
Rupesin pikku hilja epäilemään että olin väärinkäsittänyt koko asian.
Tämän pitkän ja välillä aika tuskaisen puhdistusajan jälkeen pääsin kuitenkin kentälle, ja kun olin tehnyt saarnatyötä pari vuotta vapaa-ajalla sain kutsun tulla ruotsinkielisen luterilaisen sisälähetyksen saarnaajaksi. Olin heidän työntekijänä kuusitoista vuotta, vuodesta 1990 eteenpäin.
2006 syksyllä sairastuin, olin täysin halvaantunut autoimmunin hermotaudin seurauksena. Kun makaa halvantuneena, muut syöttävät, vaihtavat pyjamat, ja kääntävät sinut joka kolmas tunti, silloin olet aika pieni ja nöyrä! Ja on aika rukoilla, ja etsiä Herraa, ja kysyä mikä Hän niin kipeästi tahtoi näyttää tai sanoa, etä piti laitta minut selälleni tällä lailla, että pysyisin hiljaa ja kuuntelisin!
Pian sainkin selville, etta minun oli aikaa ottaa kasteen, eroa luterilaisesta krkosta, ja sitten nähdä minne Herre halusi minut sen jälkeen johdattaa! Kun taas pääsin jaloilleni toimin siis näiden ohjeiden mukaan. Jouduin tietenkin samalla luopumaan työpaikastani, ei voi olla luterilaisen yhdistyksen saarnamiehenä jos kyseenalaistaa lapsenkastetta, se kun on koko kansankirkon perustus ja edellytys.
Odotin ja rukoilin pari kuukautta, ja sitten sain ohjeet liittyä pieneen helluntaiseurakuntaan, joka sijaitsee kymmenen kilometriä Maksamaasta, missä minä asun. Kun olin liittynyt siihen sain melkein heti yllättävän tarjouksen: uusi kotiseurakuntani tarjoutui nimittäin tulla työnantajakseni samoilla ehdoilla kuin minulla oli ollut entisen työnanatajani palveluksessa!
Olin käynyt seurakunnassa saarnaamassa säännöllisesti jo monta vuotta, minut tunnettiin siis jo hyvin siellä, mutta tämä tuntui kyllä lahjalta ylhäältä!
(Olen aina matkustanut ja julistanut evankeliumia kaikkialla minne minut on kutsuttu, olen sitä miltä että kaikki jotka Jeesukseen uskovat ovat saman Isän lapseja, ja siis meidän tulee kunnioittaa ja rakastaa toinen toistamme veljinä ja sisarina!)
Sain siis lahjana Herralta uusia ihmisiä vanhan taustaporukkani tilalle, seurakunta joka kutsui minut saarnatyöhön, lähetti minut elopelloille, ja valvoo että pysyn kaitalla tiellä työssäni ja elämässäni! Olen nyt ollut uuden seurakuntani jäsenenä pian yksitoista vuotta, olen jo ehtinyt siirtyä eläkkeelle, muttan vaikutan vieläkin sekä matkustavana saarnamiehenä että vanhemmistoveljenä.
Mitä muuta sanoisin? Menin naimiisiin minun Lena-vaimoni kanssa 1980, ja hän on uskollisesti jaksanut pysyä kanssani kaikki nämä vuodet, mikä on sinänsä ainakin keskikokoinen ihme! Lenalla ja minulla om kolme aikuista lasta, pikkupojamme on jo kolmekymmentä vuotta, ja meitä on vielä siunattu viidellä lapsenlapsella!
Kotiseurakuntani nimi on Kuni Betesda, ja jos joku tahtoo ottaa yhteyttä minuun, se onnistuu joko osoitteella ingmar.ronn@gmail.com tai puhelimitse 050-5920640