Olen illalla taas lähdössä Alahärmään. Niin olen ollut jo parikymmentä kertaa tänä vuonna, siellä on pidetty raamattukurssi tai koulu, ja minä olen ollut mukana opettajana. Sekä sanomani että minut itse on otettu vastaan paremmin kuin olisin osannut edes odottaa, ja tämä on ollut minulle monella tavalla hyvin antoisa aika!
Tunnen kuitenkin välillä itseni jotenkin avuttomaksi kun siellä olen.
Olen saarnaja. Sanat, kieli, on minun työkaluni. Tuntuu erittäin tärkeältä että voisin ilmaista täsmälleen sen, minkä sydämelläni on, silloin kun nousen puhumaan seurakunnassa. Ja kun suomenkieleni ei nyt vieläkään ole, mikä ei koskaan on ollut, tulee tällainen avuttomuuden tunne. Kieli on työkaluni, ja nyt, kun minun täytyy käyttää kieltä, jota en hallitse, työkalu tuntuu luvattoman tylsältä!
Asiaa, jota voin ilmaista lyhyesti ja konkreetisesti ruotsinkielellä, tulee niin turhan monenmutkaiseksi ja kömpelöksi, kun minulla ei ole sitä oikeata sanaa tai ilmaisua käytettävissäni tällä vieraalla kielellä. Joskus ihmettelenkin, miten kuulijat yleensä jaksavat kuunnella tällaista…
Kuitenkin olen onnellinen, kun saan siellä olla. Olen iloinen kun saan puhua Jeesuksesta ja julistaa ilosanomaa. Olen kiitollinen siitä veljeydestä ja rakkaudesta, joka osakseni on tullut aina kun olen siellä vieraillut. Tänään illalla saan taas olla veljien ja sisarten keskuudessa, heidän kanssaan jakaa sitä armoa ja rakkautta ja yhteenkuuluvaisutta, jota Herra Jeesus antaa.
Tiedän tietenkin, että tämä avuttomuuden tunne vain on minun inhimillinen ajattelu. Pyhälle Hengelle ei mikään kieli ole vieras! Ja on ihmeellistä kokea, että Kristuksessa ei tosiaankaan ole juutalaista tai kreikkalaista, ei suomenkielistä tai ruotsinkielistä, Kristuksessa olemme kaikki yhtä!
Jeesus meitä yhdistää. Yli kaikkien rajojen Hän meitä yhdistää!