Ruotsalainen kirjailija Ylva Eggehorn on runoillut aasista, jolla Herra ratsasti Jerusalemiin. Siis runoillut aasin näkökulmasta! Aasi oli innoissaan, kun väkijoukku hurrasi ja huusi, ja levitti vaatteittaan tien päälle aasin eteen. ”No, lopulta he ovat nyt tajunneet mikä erikoinen ja ainutlaatuinen aasi minä olen!” se ajatteli… ja nosti päänsä, ja asteli niin ylpeästi kuin vain osasi…
Olen ajatellut tuota pientä runoa monta kertaa. Kyllä me Herran aasit sitten välillä osaamme olla aasimaisia! Herra on armollinen, ja ihmiset tulevat siunatuiksi – ja me olemme heti valmiit kuvittelemaan että tämä jollain tavalla liittyisi meihin!
Sellainen kun ”Herran suuri palvelija” ei ole olemassa. Jos joku kasvaa suureksi omassa silmissänsä hän ei enää ole palvelija – jos hän on palvelija hän ei nimittäin voi olla suuri! Sellainen tulee aina vaan pienemmäksi, ja hänen Herransa kasvaa!
Herra ratsastaa vieläkin aaseilla, jos niin saan sanoa. Jos meikäläinen mieluummin haluaisi olla komea hevonen, silloin on jo aika kääntyä ja tehdä parannus. Ratsastaja siinä pitää näkyä, ei ratsu! Jos me emme tätä tajua, tästä voi tulla varsinainen norsutauti! Siellä Jeesus tulee elefantillaan, ja kaikki näkevät vain sitä suurta norsua…
Aaseja tarvitaan! Kysymys ei ole siitä, onko hengellisiä lahjoja, onko inhimillistä osaamista, onko voitelua, ei edes siitä, onko taloudellisia edellytyksiä riittävästi!
Kaikki nämä nimittäin vain kasvattaa se oma minä, tuo norsunpentu meissä, joka niin kipeästi haluaisi kasvaa suureksi nähtäväisyydeksi!
Kysymys on: Onko aaseja tarpeeksi? Olemmeko valmiit ruveta aasiksi, tietäen että muuksi en sitten tulekaan? Riittääkö tämä meille? Riittääkö minulle?
Adventtiajan kysymys…