70-luvun alkupuolella olin armeijassa. Palvelupaikkani oli Tammisaari, Uudenmaan prikaati, eikä se nyt mielestäni ollut mikään paha tai vaikea aika, päinvastoin minulla on monta hauskaa muistoa siitä ajasta!
Alokkaana sain mm oppia miten pitäisi toimia kun hyökkää. Meitä käskettiin yksinkertaisesti lähteä juoksemaan päin vihollisen asemia, ja samalla päästä suoraa huutoa – pelottaaksemme vihollista, muka.
Muistan kuitenkin eniten sen, kuinka pelottavan tyhjäksi pää tuli, kun juoksi ja huusi tuolla tavalla! On äärettömän vaikea ajatella järkevästi kun juoksee ja mylvii yhtä aika!
Raamattu puhuu meidän järjellisestä jumalanpalveluksestamme. Meidän ei siis pidä jättää ajattelukyvyt kotona kun lähdemme palvelemaan Herraa! Joskus kun olen ollut erilaisissa karismaattisissa kokouksissa, sekä helluntailiikkeessä että sen ulkopuolella, olen muistanut tuon armeijan rynnäkköhuutoa ja miten se vaikutti aivotoimintaan. Jos joku tahtoo johdattaa väkijoukkua tiettyyn suuntaan, ja samalla ei halua että tämä joukku sen kummemmin koettelisi mitä tapahtuu ja minne mennään, silloin äänitason nostaminen lienee hyvä keino!
Ja nykyään äänitasoa ei nosteta pelkästään ja ainoastaan huutamalla, nythän meillä on vahvistimet ja kaiuttimet, ja soittovehkeita ja kilowatteja vaikka millä määrällä, jotka toimittavat sama virka.
Meidän tulee kuitenkin välillä muista, että Herramme ei ole kuuro. Hän jopa kuulee meidän ajatuksiamme!
Tietenkin saamme silloin tällöin yhdessä ylistää Herraa niin että katto nousee! Vasikatkin hyppäävät ilosta kun pääsevät keväällä navetasta, niin kuin Malakian kirjassa sanotaan. Mutta ne hyppäävät vain hetken, sitten rauhoittuvat. Tulisivat hyvin väsyneeksi, eikä tulisi paljon syötyä, jos ne hyppisivät pitkin kesää…