Vanha ateisti oli kuolemaisillaan. Koko aikuinen elämänsä hän oli taistellut kristinuskoa vastaan, ja ennen kaikkea hän vihasi kaikkia kirkon työntekijöitä, he kun hänen mielestään johtivat kansaa harhaan kaikella toiminnallaan.
Ja nyt hänen elämänsä oli loppumassa, ja hän tiesi että ei voinut enää olla monta päivää jäljellä hänellä.
Hänen uskovainen tyttärensä kysyi varovaisesti, että saisiko hän kutsua papin paikalle?
”Tänne et mustatakkia raaha”, vanhus huusi – tai yritti ainakin huutaa heikolla äänellään.
”Olen pärjännyt tähän asti ilman heitä, pärjään kyllä loppumatkankin!”
Seuraava päivä tytär kysyi taas, että saisko edes hakea diakonissa paikalle?
”Samaa maata he kaikki ovat, kaikki nuo jotka saavat isot palkat siitä että valehtelevat ihmisille kaiken päivät” vanha mies vastasi. ”Et tuo tänne kukaan heistä!”
Tytär mietti mikä hän nyt tekisi, sillä hän ei halunnut antaa isänsä kuolla ilman että olisi saanut vielä yhden mahdollisuuden kääntyä ja pelastua.
Sitten hänen mieleensä tuli sellainen ajatus, että voisi ehdottaa ystävättärensä, syvästi uskossa oleva nainen, joka kävi tavallisessa työssä.
”Jaha, ja mikä pappi tai kantori tuo sitten on”, vanha ateisti kysyi kun sai kuulla tästä ihmisestä.
”Hän on, hän on…ei hän mitään ole!” tytär vastasi.
Vanhus mietti hetken. ”No, siinä tapauksessa hän saa kai tulla” hän lopulta vastasi. ”Jos hän nyt kerran ei mitään ole…”
Ja nainen tuli, ja kestusteli pitkään kahden kesken vanhan miehen kanssa, ja ennen loppua tämä tajusi, että vaikka hän ei ollut koskaan maanpäälliseen kirkkoon uskonutkaan, ei hänellä kuitenkaan oikeastaan koskaan ollut mitään Jeesusta vastan. Ja niin hän pelastui, ihmisen kautta joka ei mitään ollut.
”Ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.”