Muistin tänään, jostain syystä, kun juuri olin tullut uskoon pian neljäkymmentä vuotta sitten. Olin iltavuorossa, hoidin silloin jättimäistä hydraulista taivutuskonetta Vaasan Wärtsilässä työparini kanssa.
Työparini oli viisitoista vuotta minua vanhempi, ja hän oli kansandemokraatti, siis kommunisti.
Hän oli suhtautunut melko rauhallisesti minun kääntymykseeni, ei kuitenkaan aina yhtä rauhallisesti minun yrityksiini käännyttää myös hänetkin, ja hän oli sitä mieltä että olin saanut jokin ohimenevä päähänpisto, nuori ja kokematon kuin olin.
Kerran erehdyin sanoa hänet ”rakkaaksi veljeksi”, minä kun en vielä olin ehtinyt oppia että veljeksi piti sanoa vain toiset uskovaiset. Silloin hän närkästyi ja huusi minulle että hän ei suinkaan ollut minun veljeni! ”Tuollaista saat sanoa muiille siionisteille, minulle sanot hyvä toveri!”
Tämä mies antoi minulle kuitenkin kerran sellaisen läksytyksen että olen vieläkin siitä kiitollinen!
Olin silloin ollut uskossa parisen viikkoa, ja tuoreessa innoissani saarnannut tälle miesraukalle aivan liian paljon jo. En ollut vielä lopettanut tupakanpolttoa, kielenkäyttöni ei vielä täyttänyt minkäänlaisia uskovaisten kriteerejä, ja tukkani oli vielä puoli metriä pitkä.
Oltiin silloin iltavuorossa, niinkuin jo sanoin, oli perjantai ilta, ja minulla oli suunnitelma että ehtisin vielä työn jälkeen seurakunnan teetupaan mukaan. Ja selitin taas monenlaisia asioita joista en vielä itsekään ymmärtänyt paljoakaan tälle minun Lasse-kaverille.
Lopulta häneltä paloi hermot.
”Kuule jätkä, mä tunnen pari uskovaista ihmistä, ja minä olen heti valmis tunnustamaan että on hieno asia kun ihminen tosiaan on uskossa! Mutta sinä et ole mikään uskovainen! Täällä sä poltat ja kiroat, ja sitten sä välillä saarnat mulle, ja nyt en jaksa enää kuulla paskanpuhettasi! Tuu sä puhumaan uskonasioista sitten kun sinusta oikeesti on tullut uskovainen, ja pidä siihen asti turpas kiinni!”
Tavalla hän oli väärässä, ja tavalla ihan oikeassa.
Uskovaiseksi olin tullut siinä hetkessä kun pelastuin, mutta kun hän ei voinut minussa havaita sellaista muutosta kuin hän olisi aikaisempien kokemuksiensa perusteella uskovaiselta ihmiseltä odottanut, niin sitten hänen oli tietenkin vaikea luottaa kääntymykseni aitouteen!
Tämä oli minulle silloin tehokas ja tarpeellinen lääke, ja on vieläkin!.
Jos sanon olevani Jeesuksen opetuslapsi, silloin minun tulee myös oppia Häneltä olemaan ja toimimaan sellaisella tavalla etten saata Hänen nimeänsä häpeään!
Enhän minä muuten opetuslapsi olekaan!
Seuraaja ehkä, mutta en opetuslapsi…
Ja hyvä näin!
Seuraaja voi nousta korkeaksi ja isoksi omissa silmissään, mutta opetuslapsena jää aina pienelle paikalle…