Aitoudesta

Ystäväni Matti Aspvik kirjoitti blogissaan aitoudesta, ja siitä, kuinka väsynyt hän on kaikkeen meidän teeskentelyyn, kaikkiin meidän yrityksiimme ylläpitää sellaista julkisivua, jota me kuvittelemme että meiltä odoteta.

Olen suunnitellut omaa tekstiä tästä aiheesta, mutta kun nyt kerran om olemassa valmis kirjoitus, joka aika pitkälti sanoo sen, minkä minä olisin halunnut sanoa, niin miksi minä tässä lähtisin keksimään ruutia vielä kerran? Tässä siis hänen tekstinsä, ja voin muutenkin suositella hänen bloginsa, siellä on paljon lukemista – ja paljon tänkapoota!

”Niin väsynyt! Niin väsynyt! Väittelyihin, juoruiluun, vaatimuksiin, vertailuun, muurien rakenteluun, tekopyhyyteen, pinnallisuuteen, mielyttämiseen, tuomitsemiseen, pettymykseen, hyväksytyksi tulemisen hinnan maksamiseen, kilvoitteluun, epäuskottavuuteen, uskottavuuden ylläpitämiseen, välinpitämättömyyteen, innostuksen herättämiseen, odotteluun ja odotuksiin, perinteiden ylläpitämiseen, perinteiden vastustamiseen, hengelliseen työhön,  herätyskristillisyyteen, hengelliseen johtajuuteen, pelkoon, uskoon, epäilykseen, todellisuuden kieltämiseen, positiivisuuteen, negatiivisuuteen, todellisuuden hokemiseen, väsymyksen kieltämiseen, ainaiseen väsymykseen … itseeni.  Että minussa elää se joka on väsynyt kaikkeen tähän.

Sanotaan että kun menettää toivonsa, menettää kaiken. Kyvyn ja halun iloita. Kyvyn ja halun pyrkiä sitä kohti jota kaipaa. Tänään ajoin erään puiston ohi jossa istui vanhempi mies penkillä. Tyhjä katse, pää painettuna maata kohti. Hänestä ikäänkuin paistoi se että elämä oli ohi. Oliko? En tiedä? En pysähtynyt ottamaan selvää.

Olen viime vuosina tavannut monta ystävää, tuttua ja uutta tuttavuutta joka on kadottanut sisäisen palon. Sen Herätyskristillisen palon. Myös itse olen voinut samaistua heidän kertomuksiinsa ja siihen kuinka kauan pyrkii ja kykenee ylläpitämään hengellistä imagoa ja syytä miksi kokee että sitä täytyy ylläpitää. Joskus syyksi mainitaan oma usko, joskus toisten. Luokalle jääneitä kauan uskossa olleita jotka ei enää halua yrittää luokalta pääsyä, on paljon. Odotukset ja suuret puheet saavat putoamaan korkealta.

Olen huomannut kuinka nykyinen seurakuntakulttuuri synnyttää yksinäisiä hengellisiä johtajia jotka uskovat, epäilevät ja luovuttavat … yksin. Jotkut hakeutuvat ajoissa pois. Toiseen ympäristöön, roolin vaihtoon, ja näin heidän palonsa sammuminen ei paljastu. Toiset jatkavat imagon ylläpitämistä ja paljastumisen pelossa rakentavat suojamuureja ja etäisyyttä. Toiset taas päästävät irti kaikista suojamekanismeista ja “lankeavat” tai “menevät rikki” julkisesti. Helpottuneina kun ei enää tarvitse näytellä, piiloutua tai pelätä. Osasta tulee radikaalista uskosta ulos kasvaneita ja he kokevat sen kypsymisenä, terveeseen uskoon siirtymisenä.

Olemmeko synnyttäneet Kristillisyyden joka tuottaa näennäistä uskoa, kasvua, voimaa ja pyhyyttä. Olemmeko oppineet tyytymään näennäiseen ja ennalta arvattavaan. Uskoon jolla on “Jumalisuuden ulkokuori mutta kieltää sen voiman”. Tyydymmekö toisillemme antamaan vahvistukseen? Kullakin omat suosikki opinkappaleet jolla todistetaan oma paremmuus ja muitten huonommuus ja siten sidomme ihmisten omantunnon omaan ryhmäämme. Eräänlainen oikeaan oppiin ja ryhmään kuulumisen rauhan jossa rauhan välittäjänä on ihminen, yhteisö. Ei välttämättä Jumala. Jos nyt ylipäätään osaa erottaa näitä toisistaan.

Olemmeko kaiken tämän keskellä oikeasti oppineet tuntemaan Kristusta enemmän? Juurtumaan armoon ja rakkauteen enemmän? Saaneet sisäisen palon joka johtuu juuri tuosta suhteesta eikä omantuntomme vaatimuksesta ihmisten edessä. Onko rauhamme Jumalallinen vai inhimillinen? Paljonko meillä oikeasti on todellisia kohtaamisia Herran kanssa? Sitä todellista tuntemista joka on osa kaksisuuntaista suhdetta? Kuulemmeko oikeasti että “Herra puhuu?”  Jos emme opi vastaamaan rehellisesti näihin kysymyksiin niin emme voi koskaan etsiä Häntä koko sydämestä. Asenteella jossa vain aito kohtaaminen kelpaa. HÄNEN löytämisensä. Vasta sitten voimme välittää elämää. Ennen sitä voimme välittää vain oppia. Olkoonkin oikeaoppista oppia.

Uskon että me tarvitsemme tänään enemmän kuin mitään muuta aitoutta. En nyt puhu syntikeskeisyydestä vaan aitoudesta sen suhteen missä olemme juuri nyt. Aitoudesta sen suhteen mihin haluamme päästä. Aitoudesta sen suhteen miksi pyrimme siihin mihin pyrimme.

Jumalan sana on ja pysyy. Meidän onneksi meiltä ei odoteta voimaa tai kykyä. Hän haluaa vain meidät. Siinä tilassa missä olemme. Ennen Jumalan eteen tulemista stailauksista on vain haittaa. ”