Olen mietteliäs tänään. Ikuinen kysymys taas vaivaa: missä viipyy herätys?
Siis, Jumala tahtoo etä kaikki ihmiset pelastuisivat. Me kristityt haluamme myös, että jotakin tapahtuisi hengellisellä rintamalla. Jos sitten herätys ei kuitenkaan tule, niin se on tietenkin paholaisen vika. Näinhän me yleensä selitämme, mutta onko tämä nyt koko totuus?
Jos selitys olisi näin yksinkertainen, joutuisimme tekemään tällainen johtopäätös: herätys tulee silloin kun paholainen hellittää hetkeksi. Jos se nyt kerran on hänestä kiinni, ei meistä eikä Jumalasta, niin tämä on looginen tulos!
Mutta eihän se nyt näin voi olla! Jumalahan on kaikkivaltias, eihän sieluvihollinen sitten voi päättää jos tai milloin herätys tulee!
No, seuraava mahdollisuus: Herra antaa herätys tulla, silloin kun se hänelle jostain meille käsittömättömästä syystä sopii, ja väliaikoina joudumme seurakuntana vaeltamaan jossain hengellisessä erämaassa, ja tähän meidän täytyy vain tyytyä, odottaen että tilanne jossain vaiheessa ja ilman syitä, johon me voimme vaikuttaa, muuttuisi.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa kaikki oli siis paholaisesta kiinni, ja toisessa taas Jumalasta.
Mutta, ajattele nyt jos täällä mahdollisesti olisi kolmaskin vaihtoehto olemassa! Jos tämä nyt jollain tavalla kuitenkin olisi myös meistä kiinni! Jos tähän hengelliseen lamaan on olemassa syitä, joihin me hyvinkin voisimme vaikuttaa!
Kuulin kerran kertomuksen saarnamiehestä, joka kyseli, jos seurakunta tahtoo muutosta?
Kaikilla oli heti kädet pystyssä. ”Tietenkin med kaipaamme muutosta!”
”Oletteko myöskin valmiit muuttumaan?”
”Me? Muuttumaan? Siis, millä tavalla? Mitä sä nyt oikein ajat takaa? Yritätkö vihjailla että me emme muka kelpaisi tällaisina?”
Tämä kertomus jäi minun mieleeni, eikä se ole vieläkään lähtenyt sieltä. Olenko valmis muuttumaan? Vai olenko luonut itselleni tällainen pieni ja mukava turvaalue, jonka minä tiedän ja tunnen ja hallitsen, eikä ole vaara joutua sellaisiin tilanteisiin, joissa voin saattaa itseni naurunalaiseksi, tai pilkan kohteeksi?
Kristytyt ja seurakunnat, jotka vetäytyvät turvallisiin oloihin, ja pidättäytyvät tuomasta evankeliumi niille, jotka vielä ovat uskosta osattomia, he ovat herätyksen este.
Minä olen monta kertaa herätyksen este, sillä saarnamiehenä on niin hyvin helpoa jäädä kirkonseinien sisäpuolelle, saarnata vain jo pelastuneille, ja sen tehtyä kuvitella, että nyt olen velvollisuuteni tehnyt, ei minulta tämän enempää vaadita.
Joskus ajattelemme, että nyt kun itse olen tullut uskoon, niin minun täytyy ensin eheytyä, ensin saada monenlaista sielunhoitoa ja apua ja opetusta, ja sitten vasta voin ruveta ajattelemaan muita, lähteä viemään hyvä sanoma muille. Ongelma on vain se, että tämä eheytymisvaihe vain venyy ja venyy. Eihän ihminen, joka keskittyy tähän omaan eheytymiseen yli kaiken, koskaan tuntee itsensä niin täysin valmiiksi ja ehjäksi ja kivuttomaksi, että olisi oma mielestänsä kelvollinen lähtemään!
Tämä on niinkuin joku, joka haaksirikkotilantessa olisi päässyt pelastusveneeseen, sanoisi: ”Ensin minun täytyy päästä maihin, saada kuivat vaatteet, lämmin ruokaa, kriisiapu ja hyvät yöunet, sitten voin lähteä takaisin tänne ja katsoa, onko vielä sellaisia vedessä, jotka tarvitsevat apua!”
Tällaisilla tempuilla se, joka ei milloinkaan antaisi yksikään ihminen pelastua, jos hän vain pystisi siihen, nukuttaa meidät, että me, olemalla tekemättä sen, johon meidät on kutsuttu, itse asiassa annamme hänen tahtoaan tapahtua.
No, kai joku ajattelee, miksi Herra nyt ei voi antaa herätystä, huolimatta siitä, teemmekö me oma osamme vai ei?
Joskus hän ilmeisesti niin tekeekin – herättääksensä samalla myös kirkot ja seurakunnat muuttumaan. Valitettavasti me yleensä olemme olleet iloisia muutoksesta, vähän niinkuin Jeesus sanoo Johannes Kastajasta: ”Hän oli palava ja loistava lamppu, mutta te tahdoitte ainoastaan hetken iloitella hänen valossansa”, mutta emme ole olleet valmiit muuttumaan. Ja niin herätyksillä on ollut tapana jäädä lyhyeiksi… toisen valossa iloitteleminen väsyttää, sen jaksaa vain hetken.
Istuin kerran keskustelussa, missä pohdittiin muun muassa juuri herätyskysymys.
Kysyin muilta: ”Mitä risti merkitsee teille?” Tämä oli ilmeisesti muille täysin odottamaton heitto.
Muutos alkaa kuitenkin tästä kysymyksestä, ja herätys alkaa muutoksesta. Jos en ole selvillä siitä, mitä risti merkitsee minulle, kuinka voisin sitten kertoa sen muille – kuinka voisin edes ymmärtää, miksi muille kertominen on niin kipeästi tarpeen?
Siis, veli, sisar: Mitä risti merkitsee sinulle, ei teoriassa, vaan sydämessäsi, jokapäiväsessä elämässäsi, suhteissasi muihin ihmisiin, suhteessasi Herraan?