Kun kerran juttelin entisen työkaverin kanssa urheilusta ja kuntoilusta, hän lausui tällaisen mielenpiteen: ”Kyllä minäkin joskus nuorena juoksin vaikka kahdenkymmenen kilometrin lenkit iltaisin, mutta sitten, kun tulin vähän vanhemmaksi, otin järkeni käteen ja lopetin!”
Olen joskus muistanut nuo sanat, jotka tavallaan olivat melkein profeetalliset – tämä tuli sanottua joskus 80-luvulla, eikä kansa silloin vielä ollut ottanut järkensä käteen, tai, tarkemmin sanottua, älynsä käteen.
Tiedän tietenkin että minut, kun väitän että nykyinen älypuhelinkulttuuri ei ole terve, eikä varmaankaan tuo terveyttä sen harrastajille, luultavasti haukutaan vanhanaikaiseksi ja vaikka kivikauden jäännökseksi, mutta minut on jo niin moneksi haukuttu, että viis siitä.
Olen kuitenkin huomannut että kriittisten ja huolestuneiden joukko on kasvamassa – vaikka tietenkin ne, jotka ovat jo antaneet älynsä valua päänuppista käteen, eivät tietenkään ole valmiit noin vain luopumaan lempilelustaan. Vastalauseita riittää, niinkuin myös epätoivoisia yrityksiä selittää, ettei se nyt ole kännykköiden vika, vaikka sekä aikuiset että lapset saavat kaikenlaisia oireita…
Löysin YLE:n sivuilta tänään loistavan kirjoituksen aiheesta, ja vielä nuoren ihmisen kirjoittama.
Näin Sari Helin kirjoitta YLE-kolumnissaan:
”Se oli kuin herätysjuhla. Yhdessä yössä jokaisen kädessä oli puoliksi puraistulla hedelmällä koristettu älypuhelin. Me kirmasimme älypuhelinansaan ja samaan kuoppaan kaadoimme myös surutta kaikki valokuvamme ja elämämme muut käänteet puolituttujen tykättäviksi. Pilvipalvelut olivat pilveä tavalliselle kansalle, niin ihanaa älypuhelinjuhlaa, ettei paremmasta väliä.
Älypuhelinten näprääminen alkoi ylittää kaiken muun sosiaalisen toiminnan. Me näpräsimme värkkejämme häissä ja hautajaisissa ja aloimme jakaa tunteitamme älypuhelimen kautta synnytyksen tai kuoleman hetkistä. Jos menimme kylään, seurustelu loppui aina juuri siihen kohtaan, jossa älylaite kilkatti. Hei, joku näköjään tykkää mun naamasta, kun otin siitä kuvan vain vähän poskia lommottaen!
Samalla kun älymme siirtyi käteen, tulimme kipeiksi. Sormet ja ranteet alkoivat kipeytyä liiasta älyn käyttämisestä ja niskat alkoivat mennä virheasentoon monen tunnin kestävistä luonnottomista asennoista, joissa pää kenotti alas kohti käsiälyä. Tekstariniskaoireista kärsivät nyt jo yhä nuoremmat, jopa pienet lapset. Koska älypuhelin on meille aamun ensimmäinen ja illan viimeinen kontakti, sen kelmeä valo tekee meistä myös huonosti nukkuvia.
Lapset saavat kärsiä älypuhelimista monella muullakin tavalla. Lapsista on tullut entistä levottomampia ja arvioiden mukaan tämä johtuu myös siitä, etteivät he saa tarpeeksi kontaktia vanhemmiltaan. Vanhemman huomion riistää älylaite tai ainakin televisio sen sijaan, että vanhemmat kuuntelisivat, mitä lapsella on asiaa. Kun meidän vanhempien äly on vajonnut aivoista tiehensä, lapset korjaavat sadon. Joudun itse muistuttamaan ruokapöydässä ensin itseäni siitä, etten vastaa puhelimen kilkatuksiin yhteisen ruokahetken aikana ja vasta sen jälkeen muistutan samasta asiasta lapsiani.
Ja koska kyseessä on siunattu älypuhelin, me annamme sille kaiken anteeksi. Älypuhelimet ovat keskimäärin huonoa laatua, ne menevät todella nopeasti rikki, niiden korjaaminen on kallista ja työlästä, mutta siitä viis. Ainoa, joka tässä pelissä on ollut oikeasti älykäs, on älylaitteen valmistaja, joka on keksinyt tavan pakkositoa keinoälyä hamuava kansa samaan puhelinmerkkiin.
Älypuhelimen älyä heikentävä vaikutus ei ole vitsi. Ihmisellä on taipumus saada ideoita silloin, kun hän on joutilas ja kyllästynyt. Älypuhelinihminen ei ole koskaan jouten, koska hän on puhelimella kakallakin.
Älypuhelinaika on myös rauhattomuuden aikaa. Kun me elämme elämäämme käsiälyn kautta, me emme ole tässä hetkessä vaan kaikissa mahdollisissa ulottuvuuksissa yhtä aikaa. Me haluamme tulla nähdyiksi muille älylaitteidemme kautta ja pelkäämme, että jonain päivänä kukaan ei näekään meitä. Samalla käsiälymme hoitaa myös muistimme tehtävää: se herättää, se muistuttaa palaverista, se paimentaa rahat, kirjaa sisään lennoille ja ohjaa perille. On mielenkiintoista nähdä, millainen vanhuus odottaa meitä älypuhelinaikuisia, joiden ei tarvitse muistaa edes omaa puhelinnumeroaan.”
Näin hyvää tekstiä en olisi itse pystynyt kirjoittamaan – en varsinkaan suomenkielellä, mutta lainata kai saa!
Mutta miksi ihmiset kieltäytyvät hyväksymästä, että näihin laitteisiin liittyy monenlaisia ongelmia, että niiden käyttö olisi syytä jollain tavalla rajoittaa, aikuiset vapaaehtoisesti ja omanaloitteisesti, lapset aikuisten aloitteesta?
Uskallan väittää, että tässä on kysymys riippuvuudesta. Joka on jäänyt kiinni verkkoon ei noin vain pääse irti. Riippuvuuden mekanismit toimivat samalla tavalla, olisi sitten kysymys alkoholista, huumeista, älypuhelimesta, tai vaikka mitä, mistä ihminen voi tulla riippuvaiseksi. Tuon, jonka vallassa on, puolustetaan sokeasti, järkipuhetta ei kuunnella, sillä ajatus, että joutuisi luopumaan siitä, on kestämätön.
”Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi, kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita!”
Sinä kristitty, onko älypuhelimesi saanut etuajo-oikeus elämässäsi? Pystytkö jättämään sen käyttämättä kuukaudeksi? Pysyä poissa netistä vapaa-ajallasi? Vai onko se saanut vallita sinua sellaisella tavalla, että tulee vieroitusoireita, jos se ei aina ole mukana, jos et voi jatkuvasti tehdä päivityksiä, ja seurata mitä muut ovat kirjoittaneet?
Sari Helin,ja moni muu, jotka ovat viime aikoina kirjottaneet tästä asiasta, näkevät sen sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ongelmana, ja oikeassa he siinä ovat. Mutta meille, jotka uskovat Jeesukseen, tämä on myös hengellinen ongelma: tuosta käteen siirtyneestä älystä on tullut epäjumala.
Sillä se, joka saa eniten huomiostai, ajatuksestasi, ajastasi, ja kiintymyksestäsi, se on myös käytännössä jumalasi.
Ota järkesi käteen, ja palauta älysi siihen minne Luoja, ei Apple, on tehnyt sille paikan!