Sain kerran kuulla, kuinka väsynyt ja masentunut seurakuntalainen oli kysynyt pastoriltaan ”Eikö meidän seurakunnassamme voisi järjestää sielunhoitoa?”
”Ei sellaista tarvita, jos vain saamme hengellinen puoli toimimaan, muuta ei tarvita” vastasi pastori.
Kansanvälisessä helluntailiikkeessä – ja myöskin muissakin hengellisissä liikkeissä – on ollut teoria olemassa, joka sanoo että jos ihminen pelastuu, ottaa vesikasteen, saa Pyhän Hengen kasteen ja liittyy seurakuntaan, hänellä ei sen jälkeen pitäisi olla ongelmia.
Luulisi, että tässä vaiheessa todellisuus jo olisi ehtinyt korjata tätä väärinkäsitystä, mutta kun minulle kerrottiin yllämainitusta sananvaihdosta, minun oli pakko todeta että ilmeisesti ei.
Englanniksi sanotaan ”old habits die hard”, ja sama voisi myös sanoa huonosta teologiasta – vanhat tavat ja huono teologia kuolevat hitaasti…
Ne ihmiset, jotka puolustavat tätä oppia, väittävät että sellainen käsite kuin sielunhoitoa ei löydy Raamatusta.
Ja totta on, että sana ”sielunhoito” ei sieltä löydy, mutta sen, mikä sana sieluhoito tarkoittaa, löytyy kylläkin!
”Sielunhoito” tarkoittaa nimittäin, että kaksi ihmistä yhdessä keskustelemalla ja rukoilemalla etsivät terveen opin kautta tie kasvavaan vapauteen ja kypsyyteen apuaa ja johdatusta etsivälle ihmiselle.
Juuri tätä Paavali kertoo että hän on tehnyt yötä päivää vuosikausia Efesoksessa!
Juuri tätä Jeesus tekee, kun Nikodemos tulee hänen luoksensa, ja myöskin kun hän keskustelee samarialaisen naisen kanssa Sykarissa!
Menetämme niin helposti kokonaiskuvan siitä, mikä ihminen on: henki, sielu ja ruumis, ja siitä että Jeesus kuoli koko ihmisen puolesta, myöskin sielun ja ruumiin! Sen takia Jeesus nousi ylös ruumillisesti, että mekin ylösnousemuksen päivänä saisimme nousta! Sen takia Sana sanoo että seurakunnan paimenet valvovat meidän sielujamme, eikä vain joku henkinen kolmasosa ihmisestä!
Kun kerran näin on asia, silloin ei kelpaa sanoa, että viis sielunhoidosta, keskitymme nyt vain ihmisen hengelliseen osaan, niin kaikki järjestyy!
Eikä kelpaa kuvitella, että kaikki ongelmat voidaan ratkaista panemalla kädet toisen ihmisen päälle ja rukoilla hetken!
Meidän tulee varoa tätä kiusausta erityisesti juuri nyt, tässä kultuurissa ja yhteiskunnassa missä olemme ja elämme, sillä me elämme sellaista aikaa, kun kaikki pitäisi muka tapahtua niin nopeasti.
Kuvittelemme että jokin pilleri tai rokote tai muu konsti kyllä pitäisi löytyä, että pääsisimme nopeasti ja helposti ongelmista eroon, sekä tavallisessa elämässä että uskonelämässä!
Esirukouksesta voi tulla tällainen pilleri ja konsti, siitä voimme etsiä tuo kaivattu oikotie, hengellistetään kaikki, ja sitten keskitymme siihen, että saataisi ”hengellinen puoli” toimimaan…
Mutta Raamattu näyttää meille toinenlainen tie, tie missä järjen päätelmät pitää hajota maahan, missä kipeät asiat pitää tuoda valoon ennen kuin niistä voi päästä eroon, tie missä kannamme toisten taakkoja, tie missä ahkeroimme yhdessä, veljeä auttaen, ”pelolla ja vavistuksella, että pelastuisimme”!
Sitä tietä, missä luulemme kaiken järjestyvän rukoilemalla lyhyesti veljen puolesta, ja sitten unohdamme koko jutun, tai jos kuvittelemme, että riittää jos heittää joku mielestämme sopiva raamatunpaikka kärsivälle ihmiselle, ja sen jälkeen pesemme kädet koko jutusta, ja ajattelemme että nyt olemme täyttäneet kaikki vanhurskaus, sitä tietä voi hyvinkin kulkea ilman rakkautta!
Jos valitsemme tällainen oikotie, meidän emme tarvitse antaa hengemme ystävämme edestä – tarkoitan siis, että silloin emme tarvitse antaa voimamme, aikamme, rahamme, rakkautemme, emme yksinkertaisesti tarvitse kärsiä kenenkään kanssa sillä tiellä!
Mutta se ei ole Mestarin tie.
Se on vain umpikuja, joka näyttää oikotieltä…