Sunnuntai aamu, kesäaurinko paistaa, ja 13.00 minulla on suomenkielinen saarnavuoro Vähäkyrön vapaaseurakunnassa.
Näin coronaaikana olen harvoin käynyt julistamassa, ja vielä harvemmin suomenkielellä, ja pelkän pahoin että kielitaidot ovat päässeet ruostumaan pahan kerran.
Tuntuu siis nyt tarpeellisesta pienellä aivojumpalla , siis kirjoittamalla suomenkielinen teksti täällä nettisivullani, saada uinuvat kielentaidot hereille ennen lähtöä Vähäkyröön - no, olen ennenkin käynyt siellä, että kansa kyllä osaa varautua siihen, mikä on odotettavissa suomenkielen uusiajattelun kieliopin alueella…
Sitten tietenkin tuo saarnamiehen ikuinen kysymys nousee esille, tänään kuin aina: ”Mitä minun pitää julistaman?”
Raamattu on täynnä tekstejä, olen saarnannut lähes kahdeksantuhatta kertaa, mutta yhtä avuton olen vielä tänä päivänä kuin olin ensimmäinen kerta. Mistä minä voisin tiedä mitä nämä ihmiset, jotka tänään kokoontuvat tuossa Vähäkyrön rukoushuoneessa, tarvitsevat kuulla? Kun en nyt, saarnan valmistellessa, edes tiedä ketkä siellä ovat??
”Ääni sanoo: Julista!” (Jes 40:6)
Ja julistaa minun täytyy, ”voi minua ellen julista evankeliumia”, Paavali sanoo.
Kun lukee sitä Jesajan tekstiä, huomaa että Jumalan vastaus julistajan kysymykseen tuli heti paikalla:
Julista että Herra tulee, ja hän tulee voimallisena!
Julista että hänen palkkansa on hänen mukanansa, hänen työnsä ansio käy hänen edellänsä!
Julista että hän kaitsee laumaansa niinkuin paimen!
Julista että kaikki kansakunnat hänen edessään ovat niinkuin ei mitään!
Herrasta hänen siis piti puhua, Herran suuruudesta, Herran voimasta, Jumalan rakkaudesta laumaansa kohti, Kristuksen tulemuksesta.
Joskus minusta tuntuu, että me kristityt nykyään puhumme aivan liian paljon itsestämme ja toisistamme, meidän työstämme, tarpeistamme ja tunteistamme, meidän ongelmistamme ja saavutuksistamme, jne.
Ja niin tapahtuu juuri se, mistä Herra Jeesus varoittaa, kun hän puhuu sellaisista opettajista, jotka sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja, ja panevat ne ihmisten hartioille. Emmehän vapaudu siitä, että puhumme itsestämme ja toisistamme! Raskautetuiksi me vain tuelemme!
Emme tietenkään tarkoita mitään sellaista, mutta jos meidän saarnamme saa ihmisten huomio kiinnittymään enemmän kaikkeen sellaiseen, jota meiltä puuttuu, jota meidän ilmeisesti pitäisi olla ja tehdä, että kelpaisimme ihmisinä ja kristittyinä, kuin se saa heidät kääntymäänKristuksen puoleen, ja siellä nähdä, että ei me ihmiset muuta olekaan kuin ruohoa, joka tänään kasvaa ja huomenna kuivuu, ja sen takia me ennen kaikkea tarvitsemme Herran Sana ja Herran elämä , Herran valtakunta ja Herran vanhurskaus, silloin lopputulos on että sekä kuulijat että me itse joudumme taas orjuuden ikeen alle!
”Mitä minun pitää julistaman?”
Siihen kysymykseen voidaan nyt, uudessa liitossa, vastata yhdellä sanalla, yhdellä nimellä: Kristus.
Hänessä on kaikki, mistä Jes 40 puhuu!
Ei ole taivaan alla muuta nimeä meille annettu, jossa me voimme pelastua. Sitä nimeä meidän tulee julista!
Herra auttakoon minua tänään 13.00, että pystyn tuomaan ilosanomaa esille oikeilla sanoilla ja oikealla tavalla! Tämä on sitten se toinen ongelma – vaikka tiedän mitä pitää julistaa, en tiedä miten minä sen teen, että se menisi perille.
Avuton minä olen, kelvoton palvelija, jolle Herra pitää antaa ajatukset ja sanat, tekemiset ja tahtomiset, ja jolle jokainen yksityiskohta täytyy selittää, ja monta kertaa, ennen kuin saan mitään tehtyä. Siis opetuslapsi! 
Tämä on luultavasti se kaikesta tärkein jokaisessa palvelustehtävässä Jumalan valtakunnassa: että nöyrtyy hyväksymään ja tunnustamaan tuota omaa avuttomuuteensa tehtävän edessä, eikä se ole mikään helppo oppitunti.
Se ”vanha Aatu” meissä niin haluaisi olla hyvä, taitava, ja kiitettävän tehokas palvelija, joka osaa, tietää, ja saa aikaan.
Sen takia, luultavasti, me niin mielellämme puhu itsestämme jas toisistamme, ja kaikesta siitä mitä me teemme – tai pitäisi tehdä.
Mutta evankeliumi, Herralle kiitos, ei puhu meistä, se puhuu Kristuksesta!
Hän on ilosanoma, eikä kukaan muu!